Kun masennuksesta tulee ystävä

Onko se oikein, että “hyvinvointivaltiomme” jättää kansalaisensa näin heitteille? Niin heitteille, että masennuksesta tulee normaali olotila ja osa kansalaista? Missä on ennaltaehkäisy, missä on tukeva toiminta, missä on tarpeiden mukainen hoito? Milloin ymmärretään, että lääkkeet eivät ole hoito? Milloin meidän tunnollinen kansalainen uskaltaa vaatia hoitoa?