Tänään junassa lähellä istuva nainen ihmetteli puhelimeen isoon ääneen sitä, millainen ihminen sairastaa masennusta. Tämä lause johti ajatusketjuun, jonka avaan teille sunnuntain kunniaksi.

Ai millainen? Ihan tavallinen ihminen, yleensä herkkä, sellainen, jonka jokin elämän osa-alue ei välttämättä ole mennyt putkeen. Sellainen, joka hymyilee, painaa ja puristaa, sellainen josta ei millään näkisi sitä ulos, ellei tietäisi. Sellainen joka itkee, tai sellainen joka ei itke.

Sellainen, kuten minä.

Olen sairastanut masennuksen eri muotoja vuosia, ehkä jo niin kauan, että luulen sen olevan osa minua, sellainen kuin olen. En ole enää varma siitä, millainen on Auri, joka ei ole masentunut. Masennuksesta on tullut paras ystävä, sellainen, jonka olemassaoloon voi luottaa. Ystävä, joka muistuttaa olemassaolostaan säännöllisesti, yleensä silloin kun sinulla on tylsää.

Masennukseni on aikojen saatossa edennyt lievästä erittäin vaikeaan, joka tarkoittaa sitä, että ystäväni on todellakin halunnut tulla jäädäkseen. Nyt kun tämä taakka tuntuu helpottavan, herää kysymys, entä jos en halua luopua siitä? Entä jos en halua syödä lääkkeitä, jotka helpottavat oloani? Kun juuri olen tullut tutuksi itseni kanssa, herää pelko siitä, mitä tämän takaa löytyy. Ajatus sen selvittämisestä tuntuu raskaalta. Ei tämä sairaus niin kamala ole, että hankkiutuisin siitä eroon. Niin olen ajatelllut.

En usko olevani ajatusteni kanssa yksin.

Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia ja sairauspoissaolojen määrä on kasvanut kolmessa vuodessa Terveystalon tiedotteen mukaan 53 prosenttia. Mielenterveysongelmat eivät ole enää vain nuorilla liian yleisiä, vaan ne yleistyvät myös työelämässä.

Voisin listata monia syitä siihen, mistä luulen tämän johtuvan. Haluaisin kuitenkin keskittyä siihen, miten tätä ongelmaa lähdetään ratkaisemaan. Tai ennenkaikkea, miten sitä ei ratkaista.

Kuten sanoin, masennukseni on vain pahentunut ensimmäisen diagnoosin jälkeen. Silloin sain hoidoksi unilääkkeitä ja “kyllä se siitä”-lausahduksen. No, ei se siitä. Vuosi sen jälkeen hakeuduin uudestaan hoitoon, kun en yksinkertaisesti enää päässyt sängystä ylös enkä pystynyt tekemään töitä. Olin vuoden ollut “hoidossa”, kun lääkäri totesi, että sairastan jo vaikean masennuksen lisäksi työuupumusta. Ennenkaikkea onnistunut hoito sairauden alkumetreillä, vai mitä?

Tämän diagnoosin (eli vuosi sairauden toteamisen jälkeen) sain lopulta työterveyden kautta kolme terapiakäyntiä ja uudet lääkkeet unilääkkeideni tueksi. Ajattelin, että kaikki on varmasti hyvin, nyt saan ammattilaisapua, ehkä se tietää, miksi tämä sairaus tuli juuri minulle.

Kolmen terapiakäynnin jälkeen koin hetken olevani uudelleensyntynyt. Muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin elämäni puhtaalta pöydältä, terapeutti oli sanonut, että voin palata töihin ja olo paranee, kunhan syön lääkkeitä säännöllisesti. Uskoin häntä. Kunhan muistan lääkkeet.

Puoli vuotta tämän jälkeen laitoin terveydenhuoltoon pyynnön siitä, että hoitoani jatkettaisi. En halunnut elää elämääni lääkkeiden varassa. Melkein puoli vuotta pyynnöstä ehti kulua, kun sain ajan hoidontarpeen arviointiin. Tällöin diagnoosi oli jo erittäin vaikea masennus. Oloni oli toivoton. Olin toiminut juuri niin kuin aiempi hoitohenkilökuntani oli käskenyt, mutta olo vain paheni. En ymmärtänyt. Kyseenalaistin täysin sen, kuka olen. Ja ennenkaikkea sen, mikä minusta tekee sen, mikä olen.

Nyt, kun uusi hoito on aloitettu, olen ajatellut kirkkaammin. Olen nauranut enemmän ja nauttinut pienistä asioista. Olen kuitenkin edelleen hoitojonossa, enkä ole päässyt terapiaan. Pitkäaikaisesta psykoterapiasta puhumattakaan. Olen alkanut pitää itsestäni, mutta onko minua ilman ystävääni masennusta?

Onko se oikein, että “hyvinvointivaltiomme” jättää kansalaisensa näin heitteille? Niin heitteille, että masennuksesta tulee normaali olotila ja osa kansalaista? Missä on ennaltaehkäisy, missä on tukeva toiminta, missä on tarpeiden mukainen hoito? Milloin ymmärretään, että lääkkeet eivät ole hoito? Milloin meidän tunnollinen kansalainen uskaltaa vaatia hoitoa?

Kirjoitin tämän viinilasi kädessä, miettien masennuksen olomuotoa. Tiedän, etten ole yksin. Tiedän, että tarina on todella henkilökohtainen, mutta jos tällä tarinalla tavoitan edes yhden, joka miettii masennuksesta luopumista, oli se sen arvoista. Teksti on niin henkilökohtainen, että minun täytyi kysyä yhdeltä jos toiselta sitä, voiko tällaista edes julkaista. Haittaako tällaisen julkaiseminen ehkä työelämääni pääsyä? Tai elämääni ja läheisteni elämää muuten? Mutta jos tämä maailma ei ole valmis tällaiselle tekstille, millä vuosituhannella se sitten on? Pian mielenterveysongelmista puhutaan kansantautina. Minä en halua valtiota, jossa yhdestä suurimmista terveydellisistä uhkista ei voida puhua.

Jos minä en ole yksin, et ole sinäkään.

Pahoinvointivaltio. Niin tätä valtiota nykyään voi nimittää.

Nuoret syrjäytyvät eivätkä saa apua. Julkisen terveydenhuollon terapiaan jonot ovat pahimmillaan vuosia ja ihmiset pyritään hoitamaan lääkkeillä ilman todellista ymmärrystä pahoinvoinnin syistä. Valtio ei hoida masennuksen syytä, se hoitaa oiretta lääkityksellä. Toivotaan, että ongelma katoaa itsestään. Noh, yllätytkö, kun sanon ettei se katoa itsestään?

Politiikan vasen laita huutaa äänekkäästi kyllä vähemmistöjen oikeuksista, samalla kun suomalaisia ja heidän hyvinvointia laiminlyödään. Mielenterveysongelmat repivät nuorta väestöämme hajalle.

Sain pysäyttävän tekstin kansalaisen tähänastisesta elämästä. Hänen elämänsä eskaloitui siihen, että hän menetti koulupaikkansa masennuksen takia. Miten tämä voi olla mahdollista? Näinkö valtio huolehtii omistansa?

“Mt-ongelmieni historia on pitkä. En muista edes aikaa, jolloin ne eivät jollain tavalla olisi olleet elämässä mukana. Lapsuudessa se jo alkoi, vuosia kestänyt koulukiusaaminen. Se jätti pysyvät jäljet mieleen, joista tuskinpa koskaan parannun.

Pahinta tässä on, että jos koulussa ei ollut hyvä olla, ei sitä ollut kotonakaan. Vanhemmat olivat heikosti läsnä elämässä ja riitelivät paljon keskenään. Äiti oli jopa väkivaltainen isää kohtaan. Joskus jopa minua kohtaan. Elin kotona pelon vallassa, samoin koulussa. Vanhempien ero oli huojennus ja muutin isäni luo, jolloin kotiolot parantuivat. Äitini kanssa en ole enää tekemisissä aikuisiällä ja tarkoituksena ei ole ollakaan.

Korkeakouluun lähtiessä muutin toiselle paikkakunnalle, masennus mukanani. Silloin se ei ollut vielä vaikea, mutta pian oireet olivat jälleen voimakkaampia. En pystynyt nukkumaan useisiin päiviin, oli mahdotonta keskittyä ja olin erittäin yksinäinen. Sain entistä voimakkaampia lääkkeitä, mutta lopulta koin parhaaksi vaihtoehdoksi vaihtaa koulua sellaiselle paikkakunnalle, jossa oli jo valmiiksi kavereita.

Opiskelu oli edelleen vaikeaa. Ei masennus mihinkään kadonnut ja tein melkein itsemurhan tuolloin. Jokin suojeluvaisto oli kuitenkin vielä olemassa, soitin hätäkeskukseen. Masennus oli kulkenut vuosia mukana ja opiskelu ja arkielämä oli vaikeaa, välillä jopa mahdotonta. Opiskeluajasta menikin muutamat ensimmäiset vuodet pallotellessa opiskelun ja sairaslomien välillä. Tuona aikana saamani ”hoito” oli suorastaan täysi vitsi. Kokeiltiin vain eri lääkkeitä ja katsottiin etten ole tappamassa itseäni, roikuin koko ajan löysässä hirressä. En varmasti ole tässä yhteydessä ainoa.

Sairastelusta huolimatta koitin opiskella, vaikka masennus ja aiempien elämänkokemusten traumat vaivasivat. Etenin, mutta hitaasti. Koululle tämä ei riittänyt ja menetin opiskelupaikkani, jolloin elämältä katosi täysin pohja. Koululle ei edes riittänyt lääkärintodistus selvityksenä siitä, miksi opinnot eivät etene suunnitelmien mukaisesti. Mielenterveysongelmat eivät olleet peruste opiskeluoikeuden jatkamiselle, vaikka opiskeluoikeus oli lopulta parasta terveydenhoitoa. Se piti sentään jotenkin mukana yhteiskunnassa ja antoi olon etenemisestä. Ilman sitä vaan roikun mukana vailla suuntaa.

Suomen mielenterveystyöstä ei ole positiivista sanottavaa. Ajat ovat kiven alla ja nekään eivät ole psykiatreille ja lääkäreille. Terapiaa minulle on luvattu vuosikaudet ja olen jo todennut, etten sitä koskaan saa. Se on pelkkä lupaus potilaille, sillä ei heille nyt voida sanoa, että parempaa apua et koskaan saa ja elämänlaatu säilyy tuollaisena ellet jostain ihmeen syystä parane. Lääkkeillä lähinnä pystytään turruttamaan pahimmat olot ja tekemään ihmisistä zombeja, mutta tervettä ihmistä niillä ei saada. Oikeaa apua saa vasta, kun olet jo yrittänyt itsemurhaa tosissaan.

Olen jo luopunut toivosta saada normaali elämä. Olen lähestulkoon jo syrjäytynyt yhteiskunnasta ja hoitamattomien mielenterveysongelmien takia en oikein usko tilanteeni tästä paranevan. Hoitoa ei ole tarjolla ja vaikka saisinkin uuden opiskelupaikan, niin opinnot eivät etene sen paremmin mitä aiemminkaan. Tuskin olen kovin haluttua työvoimaakaan, kun työkokemus on vähäistä ja sisältää suuria aukkoja masennuksen takia.

Suomesta puhutaan paljon hyvinvointivaltiona. Minun pitäisi olla se, jota koitetaan niillä hyvinvointivaltion palveluilla saada kuntoon ja yhteiskunnan jäseneksi. Niitä palveluita ei lopulta vain ole, ei ainakaan mielenterveysongelmaisille. Eikä koulukaan sairastelua ottanut huomioon, vaikka minusta olisi parasta, että opinnot sentään jotenkin etenevät ja terveydentilan rajoissa yritän.

En ole yksittäistapaus. Internetistä kyllä löytää samassa tilanteessa olevia nuoria paljon. Se on välillä pitänyt mielialaa yllä, ettei tilanteeni ole niin huono kuin joillain muilla. Ei ole velkaa eikä päihdeongelmia. Osa turruttaa oman surkean olonsa alkoholilla tai muilla aineilla, mutta itse en ole koskaan alkoholia käyttänyt.

Minun tilanteessani olevia ei juuri kuunnella. Toivottavasti joku nyt tämän luettuaan miettisi, mitä pitäisi tehdä toisin. Nuoriso voi huonosti ja sillä on oikeutetusti sellainen olo ettei ketään kiinnosta.”

Kun sain viestin, itkin. Miksi tilanteelle ei tehdä mitään? Hän ei ole todellakaan ainoa.

Lähdettäiskö siitä liikkeelle, että:

Kuten aiemmin sanoin, politiikan vasen laita huutaa vähemmistöjen hyvinvoinnista. Minä haluan huutaa syrjäytyneiden hyvinvoinnista. Jos vasen laita seisoo vähemmistöjen tukijoukoissa, seison minä mielenterveysongelmaisten ja syrjäytyneiden tukijoukoissa.

Kenen tukijoukoissa sinä seisot?