Pahoinvointivaltio. Niin tätä valtiota nykyään voi nimittää.

Nuoret syrjäytyvät eivätkä saa apua. Julkisen terveydenhuollon terapiaan jonot ovat pahimmillaan vuosia ja ihmiset pyritään hoitamaan lääkkeillä ilman todellista ymmärrystä pahoinvoinnin syistä. Valtio ei hoida masennuksen syytä, se hoitaa oiretta lääkityksellä. Toivotaan, että ongelma katoaa itsestään. Noh, yllätytkö, kun sanon ettei se katoa itsestään?

Politiikan vasen laita huutaa äänekkäästi kyllä vähemmistöjen oikeuksista, samalla kun suomalaisia ja heidän hyvinvointia laiminlyödään. Mielenterveysongelmat repivät nuorta väestöämme hajalle.

Sain pysäyttävän tekstin kansalaisen tähänastisesta elämästä. Hänen elämänsä eskaloitui siihen, että hän menetti koulupaikkansa masennuksen takia. Miten tämä voi olla mahdollista? Näinkö valtio huolehtii omistansa?

“Mt-ongelmieni historia on pitkä. En muista edes aikaa, jolloin ne eivät jollain tavalla olisi olleet elämässä mukana. Lapsuudessa se jo alkoi, vuosia kestänyt koulukiusaaminen. Se jätti pysyvät jäljet mieleen, joista tuskinpa koskaan parannun.

Pahinta tässä on, että jos koulussa ei ollut hyvä olla, ei sitä ollut kotonakaan. Vanhemmat olivat heikosti läsnä elämässä ja riitelivät paljon keskenään. Äiti oli jopa väkivaltainen isää kohtaan. Joskus jopa minua kohtaan. Elin kotona pelon vallassa, samoin koulussa. Vanhempien ero oli huojennus ja muutin isäni luo, jolloin kotiolot parantuivat. Äitini kanssa en ole enää tekemisissä aikuisiällä ja tarkoituksena ei ole ollakaan.

Korkeakouluun lähtiessä muutin toiselle paikkakunnalle, masennus mukanani. Silloin se ei ollut vielä vaikea, mutta pian oireet olivat jälleen voimakkaampia. En pystynyt nukkumaan useisiin päiviin, oli mahdotonta keskittyä ja olin erittäin yksinäinen. Sain entistä voimakkaampia lääkkeitä, mutta lopulta koin parhaaksi vaihtoehdoksi vaihtaa koulua sellaiselle paikkakunnalle, jossa oli jo valmiiksi kavereita.

Opiskelu oli edelleen vaikeaa. Ei masennus mihinkään kadonnut ja tein melkein itsemurhan tuolloin. Jokin suojeluvaisto oli kuitenkin vielä olemassa, soitin hätäkeskukseen. Masennus oli kulkenut vuosia mukana ja opiskelu ja arkielämä oli vaikeaa, välillä jopa mahdotonta. Opiskeluajasta menikin muutamat ensimmäiset vuodet pallotellessa opiskelun ja sairaslomien välillä. Tuona aikana saamani ”hoito” oli suorastaan täysi vitsi. Kokeiltiin vain eri lääkkeitä ja katsottiin etten ole tappamassa itseäni, roikuin koko ajan löysässä hirressä. En varmasti ole tässä yhteydessä ainoa.

Sairastelusta huolimatta koitin opiskella, vaikka masennus ja aiempien elämänkokemusten traumat vaivasivat. Etenin, mutta hitaasti. Koululle tämä ei riittänyt ja menetin opiskelupaikkani, jolloin elämältä katosi täysin pohja. Koululle ei edes riittänyt lääkärintodistus selvityksenä siitä, miksi opinnot eivät etene suunnitelmien mukaisesti. Mielenterveysongelmat eivät olleet peruste opiskeluoikeuden jatkamiselle, vaikka opiskeluoikeus oli lopulta parasta terveydenhoitoa. Se piti sentään jotenkin mukana yhteiskunnassa ja antoi olon etenemisestä. Ilman sitä vaan roikun mukana vailla suuntaa.

Suomen mielenterveystyöstä ei ole positiivista sanottavaa. Ajat ovat kiven alla ja nekään eivät ole psykiatreille ja lääkäreille. Terapiaa minulle on luvattu vuosikaudet ja olen jo todennut, etten sitä koskaan saa. Se on pelkkä lupaus potilaille, sillä ei heille nyt voida sanoa, että parempaa apua et koskaan saa ja elämänlaatu säilyy tuollaisena ellet jostain ihmeen syystä parane. Lääkkeillä lähinnä pystytään turruttamaan pahimmat olot ja tekemään ihmisistä zombeja, mutta tervettä ihmistä niillä ei saada. Oikeaa apua saa vasta, kun olet jo yrittänyt itsemurhaa tosissaan.

Olen jo luopunut toivosta saada normaali elämä. Olen lähestulkoon jo syrjäytynyt yhteiskunnasta ja hoitamattomien mielenterveysongelmien takia en oikein usko tilanteeni tästä paranevan. Hoitoa ei ole tarjolla ja vaikka saisinkin uuden opiskelupaikan, niin opinnot eivät etene sen paremmin mitä aiemminkaan. Tuskin olen kovin haluttua työvoimaakaan, kun työkokemus on vähäistä ja sisältää suuria aukkoja masennuksen takia.

Suomesta puhutaan paljon hyvinvointivaltiona. Minun pitäisi olla se, jota koitetaan niillä hyvinvointivaltion palveluilla saada kuntoon ja yhteiskunnan jäseneksi. Niitä palveluita ei lopulta vain ole, ei ainakaan mielenterveysongelmaisille. Eikä koulukaan sairastelua ottanut huomioon, vaikka minusta olisi parasta, että opinnot sentään jotenkin etenevät ja terveydentilan rajoissa yritän.

En ole yksittäistapaus. Internetistä kyllä löytää samassa tilanteessa olevia nuoria paljon. Se on välillä pitänyt mielialaa yllä, ettei tilanteeni ole niin huono kuin joillain muilla. Ei ole velkaa eikä päihdeongelmia. Osa turruttaa oman surkean olonsa alkoholilla tai muilla aineilla, mutta itse en ole koskaan alkoholia käyttänyt.

Minun tilanteessani olevia ei juuri kuunnella. Toivottavasti joku nyt tämän luettuaan miettisi, mitä pitäisi tehdä toisin. Nuoriso voi huonosti ja sillä on oikeutetusti sellainen olo ettei ketään kiinnosta.”

Kun sain viestin, itkin. Miksi tilanteelle ei tehdä mitään? Hän ei ole todellakaan ainoa.

Lähdettäiskö siitä liikkeelle, että:

Kuten aiemmin sanoin, politiikan vasen laita huutaa vähemmistöjen hyvinvoinnista. Minä haluan huutaa syrjäytyneiden hyvinvoinnista. Jos vasen laita seisoo vähemmistöjen tukijoukoissa, seison minä mielenterveysongelmaisten ja syrjäytyneiden tukijoukoissa.

Kenen tukijoukoissa sinä seisot?