Tänään junassa lähellä istuva nainen ihmetteli puhelimeen isoon ääneen sitä, millainen ihminen sairastaa masennusta. Tämä lause johti ajatusketjuun, jonka avaan teille sunnuntain kunniaksi.
Ai millainen? Ihan tavallinen ihminen, yleensä herkkä, sellainen, jonka jokin elämän osa-alue ei välttämättä ole mennyt putkeen. Sellainen, joka hymyilee, painaa ja puristaa, sellainen josta ei millään näkisi sitä ulos, ellei tietäisi. Sellainen joka itkee, tai sellainen joka ei itke.
Sellainen, kuten minä.
Olen sairastanut masennuksen eri muotoja vuosia, ehkä jo niin kauan, että luulen sen olevan osa minua, sellainen kuin olen. En ole enää varma siitä, millainen on Auri, joka ei ole masentunut. Masennuksesta on tullut paras ystävä, sellainen, jonka olemassaoloon voi luottaa. Ystävä, joka muistuttaa olemassaolostaan säännöllisesti, yleensä silloin kun sinulla on tylsää.
Masennukseni on aikojen saatossa edennyt lievästä erittäin vaikeaan, joka tarkoittaa sitä, että ystäväni on todellakin halunnut tulla jäädäkseen. Nyt kun tämä taakka tuntuu helpottavan, herää kysymys, entä jos en halua luopua siitä? Entä jos en halua syödä lääkkeitä, jotka helpottavat oloani? Kun juuri olen tullut tutuksi itseni kanssa, herää pelko siitä, mitä tämän takaa löytyy. Ajatus sen selvittämisestä tuntuu raskaalta. Ei tämä sairaus niin kamala ole, että hankkiutuisin siitä eroon. Niin olen ajatelllut.
En usko olevani ajatusteni kanssa yksin.
Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet hurjaa vauhtia ja sairauspoissaolojen määrä on kasvanut kolmessa vuodessa Terveystalon tiedotteen mukaan 53 prosenttia. Mielenterveysongelmat eivät ole enää vain nuorilla liian yleisiä, vaan ne yleistyvät myös työelämässä.
Voisin listata monia syitä siihen, mistä luulen tämän johtuvan. Haluaisin kuitenkin keskittyä siihen, miten tätä ongelmaa lähdetään ratkaisemaan. Tai ennenkaikkea, miten sitä ei ratkaista.
Kuten sanoin, masennukseni on vain pahentunut ensimmäisen diagnoosin jälkeen. Silloin sain hoidoksi unilääkkeitä ja “kyllä se siitä”-lausahduksen. No, ei se siitä. Vuosi sen jälkeen hakeuduin uudestaan hoitoon, kun en yksinkertaisesti enää päässyt sängystä ylös enkä pystynyt tekemään töitä. Olin vuoden ollut “hoidossa”, kun lääkäri totesi, että sairastan jo vaikean masennuksen lisäksi työuupumusta. Ennenkaikkea onnistunut hoito sairauden alkumetreillä, vai mitä?
Tämän diagnoosin (eli vuosi sairauden toteamisen jälkeen) sain lopulta työterveyden kautta kolme terapiakäyntiä ja uudet lääkkeet unilääkkeideni tueksi. Ajattelin, että kaikki on varmasti hyvin, nyt saan ammattilaisapua, ehkä se tietää, miksi tämä sairaus tuli juuri minulle.
Kolmen terapiakäynnin jälkeen koin hetken olevani uudelleensyntynyt. Muutin toiselle paikkakunnalle ja aloitin elämäni puhtaalta pöydältä, terapeutti oli sanonut, että voin palata töihin ja olo paranee, kunhan syön lääkkeitä säännöllisesti. Uskoin häntä. Kunhan muistan lääkkeet.
Puoli vuotta tämän jälkeen laitoin terveydenhuoltoon pyynnön siitä, että hoitoani jatkettaisi. En halunnut elää elämääni lääkkeiden varassa. Melkein puoli vuotta pyynnöstä ehti kulua, kun sain ajan hoidontarpeen arviointiin. Tällöin diagnoosi oli jo erittäin vaikea masennus. Oloni oli toivoton. Olin toiminut juuri niin kuin aiempi hoitohenkilökuntani oli käskenyt, mutta olo vain paheni. En ymmärtänyt. Kyseenalaistin täysin sen, kuka olen. Ja ennenkaikkea sen, mikä minusta tekee sen, mikä olen.
Nyt, kun uusi hoito on aloitettu, olen ajatellut kirkkaammin. Olen nauranut enemmän ja nauttinut pienistä asioista. Olen kuitenkin edelleen hoitojonossa, enkä ole päässyt terapiaan. Pitkäaikaisesta psykoterapiasta puhumattakaan. Olen alkanut pitää itsestäni, mutta onko minua ilman ystävääni masennusta?
Onko se oikein, että “hyvinvointivaltiomme” jättää kansalaisensa näin heitteille? Niin heitteille, että masennuksesta tulee normaali olotila ja osa kansalaista? Missä on ennaltaehkäisy, missä on tukeva toiminta, missä on tarpeiden mukainen hoito? Milloin ymmärretään, että lääkkeet eivät ole hoito? Milloin meidän tunnollinen kansalainen uskaltaa vaatia hoitoa?
Kirjoitin tämän viinilasi kädessä, miettien masennuksen olomuotoa. Tiedän, etten ole yksin. Tiedän, että tarina on todella henkilökohtainen, mutta jos tällä tarinalla tavoitan edes yhden, joka miettii masennuksesta luopumista, oli se sen arvoista. Teksti on niin henkilökohtainen, että minun täytyi kysyä yhdeltä jos toiselta sitä, voiko tällaista edes julkaista. Haittaako tällaisen julkaiseminen ehkä työelämääni pääsyä? Tai elämääni ja läheisteni elämää muuten? Mutta jos tämä maailma ei ole valmis tällaiselle tekstille, millä vuosituhannella se sitten on? Pian mielenterveysongelmista puhutaan kansantautina. Minä en halua valtiota, jossa yhdestä suurimmista terveydellisistä uhkista ei voida puhua.
Jos minä en ole yksin, et ole sinäkään.
